"Mä pistän teidät kohta päiväkotiin" taitaa olla sen luokan uhkaus, että pahempaan en pysty.

Kotiäitiys on asia, josta mä olen hyvin ylpeä. Musta on ihanaa olla lasten kanssa kotona ja ennen kaikkea antaa lasten kasvaa kotona ilman aikatauluja ja aamuherätyksiä, vaikka se tarkoittaakin tietyistä asioista, kuten elintasosta tinkimistä. Kahden ensimmäisen kanssa päivät sujuivat (muistaakseni) aika huolettomasti paljon unta, melko paljon ulkoilua, välillä ruokaa- tyyppisesti. Nämä kaksi viimeistä ovatkin sitten toista maata.

Isot likat lähtevät isänsä kanssa ennen seitsemää, mutta meidän kotimiesten aamu alkaa yleensä sillä, että syöksyn sängystä katsomaan mikä sen kilahdukseen tai kolahdukseen aiheutti. Ihanainen poikalapseni on nimittäin oppinut aamulla nousemaan niin hiljaa, ettei hyvin sikeäuninen äiti havahdu ollenkaan. Poika touhuaa milloin mitäkin, joskus laittaa tiskikoneen päälle tietysti pesuaineineen kaikkineen, joskus taas joku lasi tipahtaa pöydältä kun pitää kiireesti olla tekemässä kaikkea kiellettyä. Onneksi useimmiten poika könyää sohvalle, laittaa telkkarin päälle ja pötköttelee.

Sitten herää pikkusisko jonka karjuntaan viimeistään tokenee äitikin. Siitä se sitten lähtee, aamupisut ja -pesut. Puurokattila porisemaan ja kahvia kuppiin. Syömisestä on tullut taistelulaji, jonka tuloksen määrittelee lelujen vaihtuvuus ruokapöydässä. Syömisen jälkeen voisi kuvitella saavansa rauhallisen kupin kahvia, mutta mitä vielä - silloin alkaa tapahtua.

Ensimmäinen kiipeää lautaslaatikkoon ja siitä keittiön työtasolle. Sillä aikaa kun pelastan kiipeävää mukulaa pöydältä ja toisella kädellä siivoan kiipeilyn aiheuttamia sotkuja, on toinen päässyt luikahtamaan jauholaatikkoon, josta mättää vähän nuoltuja jauhoja lattialle. Lattiaa imuroidessa (onneksi meillä on rikkaluukku keittiössä!!) toinen on todennäköisesti jo joko pihalla tai vessassa, joista kumpikin kohde on yhtälailla kiellettyjä ilman valvontaa. Tätä sinkoilua, sotkemista ja siivoamista jatkuu päiväruokaan asti, jonka jälkeen - luojan kiitos - Sofia menee päiväunille.

Suffelin päiväuniaikaan Teemu päästetään pihalle kirmailemaan. Ottaen huomioon kuinka touhukas poika on sisällä, on ihme miten helppoa sen kanssa on olla ulkona. Siellä saa jopa tehtyä jotain samalla kun poika tekee hiekkakakkuja, kerää kiviä ämpäriin tai keinuu. Ulkoilua riittää 1,5-2,5 tuntia, jonka jälkeen äiti on sippi. Ihme on jos pojan jonain päivinä saa päiväunille, ne loppui tasan kaksivuotissyntymäpäivänä.

Seuraavaksi on vuorossa se hetki, jonka voisin huoleti skipata - ruoanlaitto iltaruoalle, jolla on koko perhe (ainakin vielä toistaiseksi) läsnä. On järkyttävän vaikeaa tehdä monipuolista ruokaa joukolle, joista yksi ei syö sipulia, suolakurkkua, kypsiä vihanneksia tai oikeastaan mitään muutakaan, toinen rutisee jauhelihasta, eikä pistä suuhunsa mitään edellispäiväistä "säästöruokaa", kolmannelle ei kelpaa puurot tai keitot jne. Kompromisseilla höystetään ne muutamat sapuskat, jotka meidän pöytään päätyvät. Ei liene mikään ihme, että missä tahansa mitättömältäkin tuntuvassa reissussa tahdon ravintolaan syömään jotakin hyvää ja erilaista.

Ilta, se aika joka on ruoasta iltapalaan. Tämä on aikalailla aamupäivän kertausta ensimmäinen kiipeää lautaslaatikkoon ja siitä keittiön työtasolle. Sillä aikaa kun pelastan kiipeävää...jne... mutta olen sentään oppinut muutamana päivänä viikossa siirtämään vetovastuun isälle, joka osaa aivan yhtälailla hoitaa iltapuuron, -pisut ja -pesut ja hyvänyön suukot.

Joku voisi ihmetellä miksi ihmeessä en mene nukkumaan, kun lapset nukahtavat? HULLUJA PUHUT! Sen kerran kun talossa on hiljaista, kukaan ei riko, sotke tai tuhoa mitään, minä nautin. Vaikka sitten naamakirjassa roikkuen. Yövuoro katsokaas alkaa sitten jo puoliltaöin.

Siihen "Mä pistän teidät kohta päiväkotiin"- uhkaukseen palatakseni. En mä ole noille viitsinyt kertoa, ettei mua yhtään hotsittaisi aikaiset aamuherätykset, vaatteiden pukemiset unisille vastaantaisteleville kääpiöille, kiireelliset kaupassakäynnit, kello kädessä juoksemiset, plus kaikkien kotihommien hoitaminen iltaviiden- kuuden jälkeen. Eikä varsinkaan aikuisten ihmisten seura tai säännöllinen palkkapussi. Joten huolet pois, äiti puree vaan hammasta ja jatkaa paimentamista..