Mikä ihme siinä on, että silloin kun jotain ei saa, sitä haluaa ihan vietävästi? Ja silloin kun saa, ei mitään haluakaan.
Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa suklaalevy. Ihan vain esimerkiksi, sillä eihän minun pieneen mieleenikään tulisi haluta, saati sitten himoita jotakin niin ällöttävää ja epäterveellistä. Normaalissa elämässä suklaalevyn voi ostaa kaappiin ja siitä voi silloin tällöin napsaista rivin tai kaksi kahvin kanssa nautittavaksi. Uudessa elämässä tällaisesta ei ole puhettakaan. Kaupan karkkihyllyn lähestyessä otetaan tiukka ote valmiiksi täysinäisistä ostoskärryistä, etteivät pyörät vaan lähde viemään kohti synnin ja himon hyllyjä. Ja tarkoitan edelleenkin vain suklaalevyä. Se ihana sininen levy on syytä jättää sinne kauppaan, sillä yksi rivi ei aina riitä. Ei edes se pidempi.



Jos tästä tilanteesta nyt haluaa etsiä jotakin hyvää, täytyy sen olla luovuuden lisääntyminen. Kun sitä suklaata ei ole, kehittää sitä herkkua jostain. Jos siis jaksaa. Minä en jaksa koska käytän kaiken tarmoni kinkkujeni liikutteluun, joten himo on voitettu? Kunnes seuraava aalto saapuu. Pahimmillaan minut on yllätetty raaputtaamasta fariinisokeria lusikalla suoraan pussista. Toisen vai oliko se kolmannen lusikallisen kohdalla meinasi tulla oksennus. Makeanhimon siis voi selättää - ainakin hetkeksi!