Kun vihdoinkin pääsin kangaskauppaan, mulla oli tasan 10 minuuttia aikaa ostaa kaikki mahdollinen tarvittava. Kuten me kaikki tiedämmä, siinä ajassa ei pääse edes hypistelyn makuun, joten pakko oli tehdä päätöksiä kiireessä. Koska se aiemmin mainittu käsityökärpänen tuntuu edelleen pesivän täällä, myös tytöt saivat omaa vohvelikangasta, josta sitten saavat tehdä hys-hys-lahjat parin viikon kuluttua juhlittavalle päivälle. Omaan haaviin tarttui Laura Ashleyn ruutupellavaa, josta aion urheasti tehdä keittiön ikkunaan verhot. Ruokailutilaan tulee tietysti puhtaan valkoiset, joten keittiöön saattoi valita jotakin muutakin. Kunhan siis mukana on valkoista.

Rakkaalla esikoisellani on mielenkiintoinen kroppa, polvet ja varpaat ovat veitsen terävät mikäli vaatteita on uskominen. Tällä kertaa kätköistä löytyi kolmet farkut, jotka kaipasivat äidin hellää huomaa korjauksen muodossa. Yksistä ei olisi enää taitavinkaan äiti saanut fiksun näköisiä ehjiä, joten niistä otettiin talteen kaikki käyttökelpoinen muiden farkkujen korjaamiseen. Oikeastaan tämän postauksen idea on ylpistellä itselleni, miten kaikista yläasteen käsityötuntien kiroamisista huolimatta saatan oikeasti saada jotakin aikaiseksi. Niin ja kalastella tietysti kehuja, eikös se ole itsestään selvää? Kakkonen, jolla on valehtelematta ainakin kaksikymmentä paria (ehjiä) farkkuja tikahtuu kateudesta - "Äiti, miks sä et mulle tee noin hienoja farkkuja?".